Avainsana: Suremisesta

Peilistä katsoi lapsen kasvot,
“Miksi sinä hylkäsit minut?”
En hylännyt,
olisi vain tahtonut, että olisit ollut toisenlainen.
“Niin, kuten kysyin, miksi sinä hylkäsit minut?”

Tyhjä katse.
Tyhjä lautanen edessäni.
Tyhjä tuoli pöydän toisella puolella.

Vain sade hakkaa ikkunaan,
en yksin öisin unta saa.
Miksi sen aina pitää mennä näin,
että kaikki pois otetaan –
Ei jää käteen edes tupakkaa.

Vielä joskus aamuisin unelmoin,
että kaikki toisin kääntyisi.
Jotenkin, vaikken enää siihen uskokaan.
Vain harmaa sade hakkaa ikkunaan.

Hiljaisuus ympärilläni sulkee
surulliseen vaippaansa kaikki ne sanat,
joita en kyennyt sanomaan.

En osannut sanoa.

En ainakaan oikein.

Ei saa näyttää heikkoutta.
Ei saa itkeä julkisesti.
Ei saa, ei saa, ei saa…
Tee näin, tee noin,
väännä itsesi vaikka solmuun.

Jatka lukemista “Hauras”

Särjetyn sydämen
viimeinenkään laulu
ei kerro vihasta
vaan kaipauksesta tulla
rakastetuksi.

Vain kevyt tuulen henkäys on elämä,
kuin kaunis uni, joka ei saanut
todeksi tulla. Eksyneen lapsen lailla
harhailen turvaa etsien, löytäen vain
tuhkaa ja raakkuvia variksia.

Hiljaa elämä lipuu pois.
Ei siitä mitään jälkeen jää.
Pian, lailla aamu-usvan,
haihtuu se jo pois.

Minä olen kuin rikottu astia;
Ei pysy minussa edes lapsen nauru.